Jopas tuli reissattua

Laumallinen meitä palasi eilen illansuussa kotikonnuille. Matkaa synnyinkotiini tehtiin usean päivän ajan koukaten milloin kenenkin sukulaisen luokse yökylään. Ensin matkattiin Veijon isämummolaan ja tavattiin eräs hurmaava blogisisar, seuraavana päivänä jatkettiin tsekkaamaan isotätini uudet huudit eteläisessä Savossa, sitten koukkasin keskemmäs Suomeen nappaamaan isälomailleen esikoisen kyytiin ja taivalsimme välietapille eteläiseen Karjalaan. Kolmioviseen kauppakassiautooni (aion todistaa, ettei vauvaperheessä tarvita farmarimallin autoa) ahdettu kuorma - 2 aikuista, 1 koululainen, 1 vauva, 1 koira kantokoppineen, rattaat, ainakin 7 laukkua (ml. kestovaipat) - saapui määränpäähänsä Veijon 7kk-päivänä.

Viikon viihdyimme mummon patojen ääressä hikoillen helteessä, hätistellen hyttysiä ja huolestuen esikoisen korvasäryistä kunnes palasimme eilen - junalla. Menomatkasta viisastunut insinöörismies ehdotti varovasti vaimolleen, josko tämä matkaisi lähikaupungista kotiin junalla lasten kanssa. Ensialkuun tyrmätty idea osoittautui loistavaksi: vaikkei Veijo nukkunutkaan junassa puolta tuntia kauempaa, oli ihan toista viihdyttää vauvaa sylissä kuin turvakaukaloon lukittuna. Veijo kun ei nääs viihdy autossa vaan huutaa kuin pistetty sika, jos ei jollain munkkituurilla satu nukahtamaan. Esikoinenkin valitteli pelkkää tylsyyttä (käsikonsolista ja siipalta lainatusta tablet-tietsikasta huolimatta), huomattavasti siedettävämpää kuin matkapahoinvoinnin kourissa itkeskely. Ja mieskin sai matkustaa kuunnellen vain koiran unista tuhinaa. Ehti mokoma vielä hakemaan meidät asemalta eli on nopeampi kuin Pendolino...

Vaihtelu virkistää, sanoi alokas kun risteilijästä söi.