kuvaus

- horinaa esmes äitihommista.

Motot

"Woman pover rools!!!" - Johanna Tukiainen
"Mutta hömppähän se on hyvä asia, mikäs siinä." - Satu Lappi

torstai 6. joulukuuta 2012

vetäkää käteen, esmes näppylähanskat.

mä kerron teille nyt tarinan.

kävin ala-astetta vähäisessä itäsuomalaisessa kylässä. oppilaita oli keskimäärin reilut 10 per lukuvuosi ja minäkin olin ainoa oppilas luokallani. opettajat olivat vanhoillisia, ankaria ja puolueellisia.

pienet kyläkoulut eivät ainakaan silloin olleet idyllisiä opinahjoja, jokaisessa koulussa oli kiusaajia ja kiusattuja. mun ala-asteeni kiusatuin oppilas oli vuotta nuorempi, kerran luokalleen jäänyt lievästi kehityshäiriöinen ja puhevikainen tyttö, Erja.

mä en koskaan kiusannut sitä tyttöä. en tosin uskaltanut puolustaakaan, koska ne kiusaajat - tiedättehän. vuotta vanhempi poika ja kaksi vuotta vanhempi poika, jotka huvittelivat talvisaikaan mm. seuraamalla minua koulumatkalla ja rikkomalla päähäni sellaisia isoja lumiauran jättämiä jäisiä lumikokkareita. en uskaltanut puolustautua enkä edes itkeä, koska kuljin sen matkan ihan yksin. eikä silloin ollut kännyköitä, joilla soittaa isää, äitiä tai ukkia tulemaan vastaan. noiden poikien lisäksi pari vuotta minua nuorempi sisko ja sen veli, jotka masinoivat muut jättämään kulloisenkin kiusatun välitunneiksi yksin. minua ne haukkuivat läskiksi.

mutta se puhevikainen tyttö, jota kiusattiin eniten. joka ei tehnyt koskaan kellekään pahaa eikä  useinkaan tunnistanut kiusaamista, koska luotti ihmisiin. en uskaltanut puolustaa mutta en hyljeksinyt. juttelin ystävällisesti, jaksoin kuunnella kun tyttö änkytti sanojaan hitaasti. Erjalla oli kaunis iho ja paljon pisamia.

yläasteella sain kavereita, eikä parin silloisen länkyttävän idiootin harrastama jokapäiväinen haukkuminen jänikseksi (syynä isohkot etuhampaat) tuntunut juuri missään. aloinhan riparilla seurustella yhden kovispojan kanssa. minä, kympin tyttö. ja pahispoika.

lukiossa ja yliopistossa - opiskelijana ja työntekijänä - en kohdannut kiusaamista. suurin osa vittupäistä taisi valikoitua peruskoulun jälkeen suoraan kortistoon tai amikseen. mulle vittupäät antoivat jotain hyvää - vaikuttimen ammatinvalintaan ja halun puolustaa muita. mulla on suora ryhti ja luja kädenpuristus.

työssäni, josta olen nyt perhevapaalla, saan onnekseni puuttua myös työpaikkakiusaamiseen.

mä halveksin kiusaajia. niitä tarhan pikkunilkkejä, jotka tunnistaa jo kolmevuotiaina - esikoisen tarhassa sanoin yhdelle kerran pihalla, että mä tiedän sun kiusaavan täällä muita, lopeta. koulukiusaajia, noita huonoitsetuntoisia paskiaisia. manipuloivia työpaikkakiusaajia. yhteiskunnallisia kiusaajia kuten rasisteja.

mutta eniten mä halveksin kasvottomia nettikiusaajia eli anonillejä. heitä, joiden hurjin uhkaus on jättää blogi lukematta. hui kauhistus, sellaista lukijaa varmaan moni jääkin kaipaamaan.

mä en pysty ymmärtämään motiivia sille, miksi joku aukoo toiselle päätään netissä. missä kohtaa se tuntuu hyvältä? tunteeko silloin itsensä paremmaksi ihmiseksi? tuskin.

Erja, mä en uskaltanut puolustaa sua. mutta enää mä en pelkää ketään.

32 kommenttia:

  1. Hyvä, hyvä !! *taputuksia*

    Ja ne anonillit ovat näin [] pieniä sielultaan, joten niitä ei edes muista päivän jälkeen. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. kiitti Nollis. sulla oli kyl noissa hakasulkeissa melkoisesti väljystä :D

      Poista
  2. Hyvin sanottu!
    Tuli surku Erjaa. Ja kaikkia muita kiusattuja. Ja huoli omasta pienestä ettei vain joutuisi kiusaajien uhriksi. Ahistaa.
    Nettikiusaaminen on säälittävää. Miten joku viitsii? Tosin jos pahin uhkakuva on blogin lukematta jättäminen, ei seuraukset ole turhan dramaattisia.
    P.s. Muakin joskus joku yritti vähän kiusata jänikseksi samasta syystä. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. mun yks mammakaveri sanoi kerran, että hän toivoo pojastaan ennemmin kiusaajaa kuin kiusattua. voitko tajuta? miten joku voi toivoa lapsestaan paskapäätä?

      kiusaamista ja sen seurauksia vastaan on musta tärkeintä - siis oman lapsen suojelemiseksi - luoda lapseen sellainen yhteys, että lapsi uskaltaa aina ja kaikissa tilanteissa kertoa vanhemmilleen kaikesta. jos kasvatus on liian ankaraa, kiusaajat voivat saada ylivallan lapseen esim. uhkaamalla kertoa vanhemmille, että lapsi on tehnyt jotain väärää.

      nakerretaan porkkanoita yhdessä :F

      Poista
    2. En kyllä käsitä, miten joku voi toivoa kiusaajaa (tosin ei tietty kiusattavaakaan...). Vai onko taustalla "hyökkäys on paras puolustus"-ajatus? Vaan ei silti. Sen vielä ymmärrän, jos joku kakara kypsymättömyyttään ja ajattelemattomuuttaan hieman säestää kiusaajia. Niin ehkä saattaa tapahtua. Mutta että olisi aloitteellinen ja jatkaisi, vaikka näkee toisen kärsivän. Toivon (ja oletan), että nykyisin kiusaamiseen puututaan rivakammin kuin ennen. Ainakin julkisuudessa asiasta on yhtenään hälyä. Mulle ei ole kouluajoilta jäänyt mieleen, että kiusaamisesta olisi koulussa puhuttu tai kehotettu kertomaan, jos jotain ilmenee. Yhtä Erja-tyyppistä tyttöä kiusattiin yleisesti, enkä muista, että koskaan opettajat olisivat asiaan puuttuneet. Ehkä puuttuivat, mutta en muista.

      Samaa mieltä olen tuosta puheyhteyden vaalimisesta lapseen. Jos vain siinä onnistuisi. Tässä vaiheessa on paha sanoa, miten käy. (Lapsi ei tietysti saa multa suunvuoroa, olen vähän turhan suupaltti ja dominoiva kotioloissa. Ikävä kyllä.)

      Todellakin :F! :)

      Poista
    3. mun kaveriila oli ajatuksena, että kiusatun osa on niin paljon kamalampi kuin kiusaajan, että mieluummin kiusaaja kuin kiusattu.

      mun ala-asteella opettajat olivat ihan yhtä vittupäitä kuin oppilaatkin, joten se siitä kiusaamiseen puuttumisesta.

      Poista
  3. :)

    Yksi niistä jutuista, joita oikeasti pelkään on, etten ehkä osaisikaan puolustaa toista tosipaikan tullen. Mutta ehkä sitä nyt jo osaisi. Nyt voin ainakin miettiä aina, mitä Wandabe tekisi! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. on eri asia puolustaa jotakuta netissä tai työpaikalla kuin vaikka öisessä väkivaltatilanteessa. mutta jälkimmäisiä varten on myös hätänumero pikavalinnassa ja kännykamera :)

      Poista
  4. Ei vaan ole koko maailmassa mitään säälittävämpää ja halveksuttavampaa kuin ihmisen tarve korottaa omaa erinomaisuuttaan toisen ihmisen kustannuksella. Oli tilanne sitten ihan mikä tahansa.
    Mä olen ollut aina ihan loistavassa asemassa sikäli, että oon ollut kaikista pienin, paha suustani ja käynyt isoja kouluja, joten on ollut tosi helppo mennä väliin. Ei kukaan näin pienelle mitään oo viitsinyt tehdä eikä isoissa kouluissa ryhmäpaine ole niin suuri, että se väliin meneminen olis muutenkaan vaikeaa.
    Mutta ehkä mäkin oon tavallani kiusaaja, kun mun ensisijainen motivaattori väliin menemiselle on aina ollut se, että musta on ollut mahtavaa päästä informoimaan kiusaajia siitä, miten säälittäviä, lahjattomia ja surullisia paskahousuja ne on. Mun mielestä ois kiva, että kaikki opettajatkin ottais kiusaamiseen saman lähestymistavan, eikä sellasta, että kiusaaja, kiusattu ja molempien vanhemmat kutsutaan yhdessä keskustelemaan siitä, miten tilanne RATKAISTAAN. Miten sen nyt voi ratkaista, että yksi osapuoli on paskahousu?

    Ihan pikkulasten kohdalla kiusaaminen on vähän ymmärrettävämpää, koska joillekin yksinkertaisille lapsille ei ehkä (mahdollisesti esimerkin puutteesta tai sen innoittamana) tule mieleen mitään muuta keinoa edetä arvojärjestyksessä kuin se, että talloo muita jalkoihinsa. Mutta mitä vanhemmaksi tullaan, sitä säälittävämmäksi kiusaaminen käy. Ja ekstrasäälittävyyspisteitä saa multakin just sillä, että kiusaa nimettömänä, eli ei ole edes kiinnostunut oman asemansa pönkittämisestä, vaan ainoastaan siitä toisten polkemisesta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiusaamisen ehkäisemisen pitäisikin lähteä jo päiväkodista (esimerkiksi Nina Sajaniemi on tutkinut asiaa viime aikoina). Lisäksi tulevana opettajana edelleen tuntuu, että kiusaamisen loppumisen ei tajuta lähtevän jatkuvasta kiusaamista ehkäisevästä toiminnasta (ryhmäyttäminen, sosiaalisten taitojen opettelu, empatiakyvyn harjoittelu jne.). Se, että jotain kolmevuotiasta vain rangaistaan kiusaamisesta ja käsketään lopettamaan sen sijaan, että selitettäisi miten pitäisi toimia ja miksi, on aika huono malli.

      Poista
  5. Pitäiskö niitten kiusaajareppanoitten itsetunnolle tehdä jotain? Jonkun pitäis saada ne ymmärtämään, että toisten kustannuksella ei voi pönkittää omaa itsetuntoaan, ainakaan kovin pitkään.
    Itsekin olen pienen kyläkoulun käynyt, ja siinä vaiheessa kun kiusaamisen seurauksena on kroppa mustelmilla ja hammas poikki, ei paljoa ilahduta kuulla että "rakkaudesta se hevonenkin potkii". Henkinen kiusaaminen on ehkä pahempaa, ja varsinkin kun sitä täällä blogeissa näkee tosiaan tehtävän anonyymisti, se tuntuu vielä pahemmalta. Miten joku jaksaa käyttää aikaansa jonkun tuntemattoman ihmisen elämän väijymiseen ja arvosteluun?
    -Heli-

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. ja "älä välitä, sitä ne juuri tahtovat". miksei saisi välittää?

      välillä tää blogimaailma on kuin paluu yläasteelle...

      Poista
  6. Minua nimiteltiin yläasteaikana läskiksi ja moneksi muuksi, mutta mun itsetunto on aina kestänyt sellaisen loistavan kaveriporkukan ansiosta.

    Kunpa omasta pojasta kasvaisi rehti lapsi ja nuori jolla on terve itsetunto ja voimaa puolustaa muita, ja itseään. Itse olen aina ottanut kaikki joukkoon ja itken vieläkin katkeria kyyneliä kun näen yksinäisiä lapsia eskarilaisesta 18 vuotiaaseen, ja jopa niitä syrjäytyneitä aikuisiakin. Minusta on ihana miten monen ujon oloisen naapurinmiehen ilme kirkastuu postilaatikolla tervehtiessä ja koiralenkillä jutellessa.

    Ala -asteella osallistuin kiusaamiseen oman itsentuntoni vielä riippuessa muista. Olin kovis ja kovaääninen, nykyään osaan olla kova pehmeällä tavalla. Oikeudenmukaisesti ja rehdisti, herkistelemällä.

    Kunpa oma poika ei kiusaisi ketään, saati joutuisi kiusatuksi. Molemmat skenaariot kiusaa minua. Laitokselta kotiintultua itkin mahdollisia koulukiusaamisia ja toisen kipua. Toivon, että poika osaisi aina puhua minulle jos jotain ikävää tapahtuisi. Saakeli menisin koululle ja pöllyttäisin penikat! Argh.

    Kiusaaminen kaikissa muodoissa on ihan arsesta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. sinä sen hyvin tiivistit, kiusaaminen on arsesta. :)

      Poista
  7. Muistan vieläkin miten mulla nousi pala kurkkuun kun kerran joskus kakkosluokalla osallistuin kiusaamiseen ja sanoin luokkakaveria pyöreäksi. Hitto, pitäiskö uskaltaa pyytää anteeksi. Ei kai se oo liian myöhäistä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. jos on mahdollista, niin eihän se ole myöhäistä. tuskin se silloin koettua mahdollista mielipahaa enää korjaa mutta tuo kohde voi olla silti mielissään, että olet pahoillasi.

      Poista
  8. Niin ja ketään kiusaajaa tai kiusaamista ilmiönä puolustelematta täytyy todeta, että kiusatuksi tulleen kokemuksessa on usein mukana myös omaa itsetunnon heikkoutta. Hyvällä itsetunnolla varustettu lapsi sietää satunnaista nimittelyä ja pystyy kenties jättämään asian omaan arvoonsa. Myös työelmässä on tullut huomattua, miten eri tavalla esim. alaiset sietää esimiehen huonoa käytöstä. Toiset kokee sen henkilökohtaisesti, toiset ei.

    Mutta mitkä on ne konkreettiset keinot suojella lasta joutumasta kumpaankaan, kiusatun tai kiusaajan rooliin.. Luulen että parhaat keinot löytyy itsensä, toisten ihmisten ja erilaisuuden arvostamisesta ja kunnioittamisesta.

    t. vasurilla kirjoittava imtysautomaatti ja poika 3 kk

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. työelämässä - aikuisten kesken - on herkempiä tulkitsijoita. mutta jos otetaan esimerkki vakkapa seksuaalisesta häirinnästä, joka on eräs kiusaamisen muoto, arvioinnin perusteena on häirityksi tulleen subjektiivinen kokemus eikä yleinen, saati häiritsijän, nääkemys siitä, onko kyse seksuaalisesta häirinnästä. näin sen mun mielestä pitää olla kiusaamisessakin, eli nollatoleranssi. tuossa itsetuntoon vetoamisessa on sekin ongelma, että se vertautuu vähän "se oli pukeutunut seksikkäästi, joten sen sai raiskata" -puolusteluun.

      siis, en tiedä ymmärsinkö ihan mitä tarkoitit mutta esim. esimiehen ei tule käyttäytyä huonosti :)

      Poista
    2. Sitähän mää koetin nuhjuisilla aivosoluillani selvittää, että kokemus on subjektiivinen. Ja jotenkin niin olen sen omista havainnoista tulkinnut, että yksi tekijä tämän subjektiivisen kokemuksen muodostumisessa on itsetunto.

      Kenenkään ei pidä sietää julmuutta. Eikä kiusaamista. Moni aikuinen (tai mulkero esimies) ei varmasti tajua sitä edes tekevänsä, raja kiusaamisen ja kiusoittelun välillä riippuu niin tapauksesta ja kokemuksesta.

      Poista
  9. Itseäni kiusattiin pahimman kautta kolmannelta luokalta yhdeksännelle. Tutuksi tuli kyykytys, haukkuminen, tyrkkiminen, juoruilu ja ns. Kirkonkirous. (tolle ei puhuta ja jos joku puhuu, niin sille ei sit puhuta. Mitään.) Eniten ehkä koski yläasteen koko luokan vaino, kun opettajatkaan ei puuttuneet vaikka näkivät. Esimerkkinä: liikkatunnilla oli tanssia, tietty ryhmä tyttöjä jakoi pojille kumihanskat, ettei kenenkään tarvitsisi koskea muhun. Koulun ratkaisu oli keskustella kiusaajien kanssa kerran, joojooeikiusata, ja passittaa miut kuraattorille.

    Että en ymmärrä miten paremmallakaan itsetunnolla varustettu ottaisi mun kokemukset ja sais niistä aikaan positiivista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi Spatz! Tuntui tosi pahalta lukea sun tekstisi. En tarkoita että se olis pitänyt jättää kirjoittamatta; hyvä kun kirjoitit, vaan sitä että miten kukaan voi kohdella toista ihmistä noin.

      Fyysinen väkivalta on konkreettisempaa ja jotenkin helpommin ”mitattavaa”, henkisen väkivallan aiheuttaman pahan olon ja kivun määrän tietää kaikessa satuttavuudessaan vain se joka sen uhriksi joutuu. Lapset ja teinit voivat olla ihan käsittämättömän julmia. Niin tietty aikuisetkin, mutta sosiaalinen paine kai (lapsia ja teinejä useammin) ohjaa aikuisten ihmisten käytöstä yleensä toiseen suuntaan.

      On varmasti ihan totta että ihmiset kokevat nimittelyn yms. kiusaamisen kohteena olemiseen eri tavoin, siksipä kiusaamisen ei pitäisi kenenkään toimintatapoihin kuuluakaan. Henkinen väkivalta voi vaurioittaa uhrin mielen loppuelämäksi. Pienempi paha on kitkeä yhteisöstä kokonaan oikeus kiusaamiseen kuin hyväksyä ”pieni” kiusaaminen ja ottaa riski että joskus se saattaa mennä ”vähän” yli.

      Poista
    2. Kiusaaminen käsitteenä on jo vaikea. Onko kiusaamista jos kerran vie jonkun pipon välitunnilla, tai jos sanoo muutaman kerran ikävästi?
      Varmaan sekin on kiusaamista ja joillekin persoonille raskasta. Itselleni raskaaksi kävi jatkuva, systemaattinen nolaaminen, nöyryyttäminen ja eristäminen.
      Ja ymmärrän kouluani nykyään paremmin. On helpompaa puuttua "reiluun" kiusaamiseen missä yksi ihminen vaikka tönii tai lyö toista oppilasta. Minua kiusasivat ne kivoimmat, näteimmät ja fiksuimmat tytöt, ja pojat säestivät omalla käytöksellään. Minusta luotiin kuvaa outolintuna joka ei sovi porukkaan. Ihan sen oma vika että sitä kiusataan.

      Muutin pois Suomesta 17-vuotiaana, ja kokonaan uudessa kaupungissa, maassa ja kulttuurissa opin mitkä asiat ja ongelmat ovat minusta lähtöisin ja mitkä kouluympäristön luomia. Harmi ettei kaikille kiusatuille ole tarjolla yhtä voimauttavaa kokemusta. :)

      Poista
    3. Spatz <3

      toi ei enää oo edes kiusaamista vaan silkkaa julmuutta. tuon tyyppistä oli meillä yläasteella (ei kohdistunut minuun) mutta kiusaajina oli pari paskanilkkijätkää, ne jotka kutsuivat minua jänikseksi. eivät voineet koskea mihinkään mitä pari tyttöä koski tai yökkäilivät "saastuneina".

      no, ne tyypit ovat kuulemma jo tähän ikään mennessä juoneet maksansa mutkalle...

      Poista
    4. Miusta tuntuu että muutaman vuoden päästä voin nostaa pään pensaasta ja todeta, että miulla menee helvetin paljon paremmin kuin niillä. Siihen asti lujasti töitä. :)

      Poista
    5. Spatz, eiköhän me voida yhdessä todeta se jo nyt. Ihan sillä perusteella, että sä et ole paskapää, mutta ne on sitä edelleen.

      Mua kiinnostais tietää, että mitäköhän ne mimmit ajattelee esimerkiksi tosta hanskatempusta näin jälkeenpäin? Kun mä olen käsittänyt, että sellaset ihmiset eivät osaa hävetä mitään. Mua hävettäis tollanen käytös niin paljon, etten vois koskaan poistua kotoa.

      Poista
  10. taitaa ottaa koville :(

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. joo, ottaa. ottaa koville, kun viimeisillään oleva taaperon äiti mainitsee, ettei ole juuri ehtinyt keskittyä raskauteensa ja joku älypää kommentoi, että äidin suhde raskauteensa on luonnoton ja häiritsee kiintymyssuhdetta. ottaa koville, kun bloggaajalle ehdotetaan huostaanottoa, kun hän kertoo olevansa väsynyt. ottaa koville, kun kunnallista hoitoapua tarvitsevalle bloggaajalle mainitaan, että KUN ITELLÄ ON NIIPAL VAIKEEMPAA ENKÄ SILTI APUA PYYDÄ. ottaa koville, kun eräs loistava kirjoittaa ei ilkeiden kommenttien pelossa halua kirjoittaa blogiaan. ottaa koville, kun bloggaaja saa parista osoitteesta eri nimimerkeillä laadittuina niin törkeitä kommentteja, ettei voi julkaista niissä blogissaan.

      ottaa koville, kun maailmassa on tuollaisia mulkkuja.

      Poista
  11. Asiaa W. Minua kiusattiin ala-asteella. Jälkeen päin ajateltuna se oli varmaan enimmäkseen poikien säälittävää huomiohakuisuutta. "Sulla on iso perse. Olet läski." Ne heitot tuntuivat pahalta, mutta nyt niille voi nauraa. Lumipesuja ja sen sellaista, ei luojan kiitos millään jääpaukuilla päähän.

    Sen sijaan oma kiusaamiseni harmittaa ja ahdistaa vuosi vuodelta enemmän. Vaikka pienessä koulussa jollain tasolla oltiin kavereita eikä ketään suljettu kokonaan pois, niin silti nimittelin muiden mukana rumilla nimillä (Haisuli, Kuppa (siis ihan järkyttävää mikä nimi yhdelle tytölle annettiin, koska hänellä oli syylä tai kaksi kasvoissa) ja mitä lie).

    Voiko vielä pyytää anteeksi?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. aina voi pyytää anteeksi. vielä tärkeämpää on opettaa ainakin omille jälkeläisilleen, ettei kiusaamisessa ole mitään järkeä.

      Poista