en ole muistanut postata aiheesta, joka on pyörinyt päässäni jo pari viikkoa. no, kerrankos tuo. yritän olla vääristelemättä muistikuviani.
ensimmäisellä äitiysvapaaviikollani menin - vietyäni lapset kouluun ja tarhaan - asioille ja neuvola-aikaa odotellessani käväisin myös paikallisella ostarilla sijaitsevassa tavaratalossa. suht autiossa kaupassa, hypistellessäni hyllyjen välissä tarjousvalaisimia, kuulin lastenhoitoa koskevan keskustelua, jota kävivät tavaratalon työntekijä (T) ja ilmeisesti perhevapaalla ko. tavaratalosta oleva äitihenkilö (Ä). äitihenkilöllä oli mukanaan kaksi lasta, vauvempi ja pikkulapsempi.
T: kyl se vaan kertoo sun [mikahäkkis-passiivi] arvoista, että onko tärkeempi se ura vai lapset, että onko kotona lasten kanssa.
Ä: (epäkuultua muminaa)
T: mä en vois ikinä viedä jotain yksivuotiasta hoitoon [hyllyjen välissä salakuunteleva W vei lapsensa 1v2vk iässä tarhaan].
Ä: siis X:hän [ilmeisesti se pikkulapsi aikoinaan] oli 1v8kk kun meni hoitoon ja oli niin kauheen pieni siellä. [W oli vienyt aamulla tarhaan 1v8kk ikäisen lapsensa]
T: siis mähän hoidin Y:tä kotona kunnes se oli sen kolme vuotta.
Ä: (epäkuultua muminaa)
jostain syystä olin keskustelun (sala)kuu(nne)ltuani lievästi ärtynyt. voihan minua sanoa puolueelliseksi, mutta ei lasten tärkeys vanhemmilleen ole kiinni siitä, miten kauan lapsia hoidetaan kotona. esikoinen meni hoitoon 2,5-vuotiaana ja kuopus 1-vuotiaana, ainoa ero oli että tällä toisella kierroksella jaksoin ensin panostaa kotonaoloon, koska tiesin palaavani pian töihin ja sittemmin vapaa-aikaan lasten ehdoilla, koska oli ihanaa saada olla lasten kanssa työpäivän jälkeen ja viikonloppuisin. en ole koskaan erityisemmin kaivannut sitä kuuluisaa omaa aikaa ja vielä vähemmän töihin palattuani. se mun oma aika on sitä lasten kanssa vietettyä aikaa.
ja toim. huom., em. koskee vain minua. joku jaksaa panostaa kotoiluun täpöllä sen kolme vuotta, joku tarvii iki-iki-omaa aikaa jaksaakseen arjessa.
ai niin ja viime sunnuntain hesarin työelämäjuttu: miksköhän näistä jutuista tuppaa aina unohtumaan se, että työstä sluibailu riippuu ihan henkilöstä, ei perhetilanteesta. ihan yhtä hyvin rokulipäivän syynä voi käyttää omaa kuin lapsen sairautta. minkä takia se on juuri lasten sairastelut, joka aiheuttaa kitkaa työpaikalla? vai raahautuvatko kaikki sairaat lapsettomat töihin sankaroimaan, kun saisivat olla syystä poissa?
No jopas.
VastaaPoistaMua vähän huvittaa tuo, koska just nyt tuntuu siltä, etten paremmin olisi voinut valita kuin viedä vuoden ikäistä tarhaan - mutta meidän tarha on tosi hyvä. Silti:
- Lapsi saa siellä nyt jo sellaisia kokemuksia, joita en olisi osannut sille tarjota. Kavereita, esimerkkejä, uutta tekemistä. Enkä mä olis jaksanut ulkoilla noin pieteetillä
- Vanhempina satuimme saamaan yllättäen yhden tahon lisää lapsen kanssa oloa tukemaan. En tarkoita, että yrittäisin tai todellakaan edes haluaisin ulkoistaa kasvatusta tarhalle, mutta on niistä kuitenkin tukea.
- Koska näen lasta vähemmän, käytän sen kanssa ajan fiksummin. On ihan helppo keskittyä tyttäreen jos sitä on päivällä ikävä.
Tämäkin pätee vain minuun. Olisin tullut hulluksi hoitovapaalla, ja välillä olen jopa vähän kade ihmisille, jotka pärjää himassa. Mutta on ihanaa, että hyviä vaihtoehtoja on monta.
no mulla on tää aika sama. tarha on hyvä ja kun en oo mikään laululeikkiaskartelija niin laps raukka saa edes jossain kulttuurielämyksiä. ja koska muksu on edelleen 2pv/vko tarhassa, yritän pitää suht samaa rytmiä nyt kotipäivinäkin. eli aamupäivällä pihalle, sit lounas ja päiväunet jne. muuten menis varmaan aika boheemiksi tää mun meininki... mun mielestä tää on kans tasa-arvoisempaa miestä kohtaan, kun että mä olisin kolme vuotta himassa ja oottelisin sitten sitä kyrpä otsassa että nyt on sun vuoros ottaa muksu. katkeroituisin ja musta tulis joku huutomutsi :D
Poistahih,
VastaaPoistaolen kotona kahden lapsen kanssa, ajattelin olla vielä vuoden kunnes pienin on 2,5v ja isoin 4. Onneksi saan isosiskoa kerhoon pari kertaa viikossa koska tuon ikäiselle on tod vaikea kehitellä tekemistä ihan ihka jokaisena päivänä viikosta kun mies vielä on päivät töissä ja illat koulussa, ja minä siis päävastuussa lapsista ja kodista. MUTTA olen varma että jos minulla olisi kiva työpaikka johon palata, olisin jo palannut tänä syksynä kun kuopus on sen 1v7kk... kun ei ole niin olen vielä kotona ja tykkään kyllä, mutta välillä on ikävä aikuisten maailmaan!
Mulla on siis opinnot vielä pahasti kesken joten niitä tässä yritän samalla edistää, plus käyn kerran viikossa "virkistäytymässä" töissä työpaikassa jota inhoan sydämmeni pohjasta... Onneksi on opinnot ja toivo kivasta työstä.
mikäköhän mun pointti oli... ehkä että en ihan tajua just sellaista kärjistämistä, että saisit jonkun hyvän äidin leiman otsaan jos olet pitkään kotona lasten kanssa, vaikka eihän se sitä tarkoita. Musta tulisi hullu jos en silloin tällöin pääsisi töihin aikuisten maailmaan, sit jaksan taas seuraavan aamun sormimaalailut/puistoilu/mitkälie. Ja siis jos olisi kiva työpaikka niin kyllä laittaisin lapset jo päiväkotiin.
mä kun olin sen 2,5 vuotta esikoisen kanssa kotona (koska mulla ei ollut työtä, mihin palata) niin enpä voi kehua olleeni kummoinen kotiäiti. rytmit oli mitä sattui, rouoanlaitto ei napannut ja kun en osaa askarrella enkä laululeikittää niin lapsella oli varmaan tosi tylsää.
PoistaKomppaan ihan satasella. Nimimerkki "Vei kolmetoistakuisen perhepäivähoitajalle tuntematta huonoa omatuntoa"
VastaaPoistaTyökaveri kysyi yksi päivä töissä, "miten pystyit viemään niiiin pienen hoitoon?". Vastasin kauniilla hymyllä ja "kiitos, hyvin. Haluatko kuulla lisää meidän perheen valinnoista? Voin pitää niistä tunnin luennon, jos lupaat olla sen tunnin inahtamattakaan." :-D
no voi jessus sentään! ei sillä varmaan ollut enää sanottavaa sitten... mä olisin varmaan vastannut omalta osaltani vastaavaan kysymykseen "ihan hyvin, autolla vein".
Poistaainiin onks sulla vielä sitä jehua? mä oon ihan syntinen kun en oo ehtinyt sitä hakea, toi flunssaputki kävi vähän rankaksi (enkä halunnut tuoda sitä teille vaihtokaupaksi).
PoistaRäkää riittää täälläkin ja Mehujehu on tallessa!
Poista